keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Suomen hallitus pillipiiparin perässä


·         eurokriisin epäonnistunut talouspolitiikka

·         tiukka talous- ja menokuri myrkkyä taantumassa

·         talouskasvua tukeva talouspolitiikka vaihtoehtona


Suomi seuraa kiltisti muiden eurooppalaisten hiirten tavoin pillipiiparia. Perillä odottaa kuitenkin ihan muuta kuin meheviä juustonpaloja. Sadusta poiketen pillipiipareita on kolme (Euroopan komissio, EKP ja IMF eli ns. troikka), joista tosin yksi on jo kääntänyt suuntaa takaisin juustopalalle (IMF).

Edellä mainitut pillipiiparit ovat finanssikriisin hoidossa vannoneet tiukan talous- (engl. austerity) ja menokurin nimeen. Tarkoituksena on kaventaa julkisen talouden alijäämää, kääntää valtion velka laskuun (ainakin suhteessa bkt:een) ja taianomaisesti odottaa luottamuskeijun käynnistävän talouden jälleen kasvuun. Viimeiset vuodet ovat jälleen osoittaneet tämän talouspolitiikan tulokset laihoiksi ja pahimmillaan päinvastaisiksi kuin alkuperäinen tarkoitus oli. Ekonomisteille ja talousoppineille tämä ei ole yllätys. Avoimien talouksien historia sisältää vahvaa todistusaineistoa tiukan talous- ja menokurin politiikan vaikutuksista taantumassa ja nousuvaiheen alussa. Seurauksena ei ole pelkästään taantumasta palautumisen hidastuminen tai jopa uusi lama vaan konkreettisia inhimillisiä tragedioita: massatyöttömyyttä, nuorisotyöttömyyttä, menetettyjä sukupolvia, itsemurhia, alkoholismia ym.




Kuva 1 Talouskasvuennusteiden virheiden suhde valtiontalouden tasapainotuksen ennusteisiin (ts. valtiontalouden alijäämän pienentämiseen). Kaaviosta käy ilmi tiukan talouskurin todellinen, odotettua negatiivisempi vaikutus. Lähde IMF:Growth Forecast Errors and Fiscal Multipliers 1/2013.

Talousteorian varoituksista ja laajasta todistusaineistosta huolimatta Suomen hallitus on toistaiseksi kuuliaisena hiirenä muiden joukossa valinnut tiukan talouskurin tien. Suomella ei 90-luvun laman hoidossa juuri muuta tietä ollutkaan valittavana. Lainanottoon liittyvät ongelmat rajasivat tuolloin talouskasvua vauhdittavia toimia pois, mitkä yleensä pitää rahoittaa velkarahalla. Nykyisen finanssikriisin aiheuttaman suhdannehäiriön korjaamisessa on hallituksella kuitenkin varaa valita toisin. Tiukan talous- ja menokurin sijaan Suomella on avoimen markkinataloushistoriansa aikana ensimmäistä kertaa mahdollista vastata taantumaan talouskasvua suosivalla talouspolitiikalla. Tämä sisältäisi niin työtä kuin investointeja tukevien menojen lisäämistä (keynesiläistä elvyttämistä) kuin verotuloja hetkellisesti vähentävien talouskasvua edistävien veronalennusten tekemistä. Edeltävät toimet lisäisivät hetkellisesti nykytilanteessa poliittisesti myrkyllistä valtion velanottoa, mutta talouskasvun ja työpaikkojen syntymisen kautta vähentäisivät velanottoa menojen vähetessä (tai niiden kasvun hidastuessa) ja verotulojen kasvaessa. Kasvavan kokonaistuotannon eli talouskasvun kautta velkasuhde pienenisi (valtion velka jaettuna BKT:lla).

Nykyiselle hallitukselle edeltävän kaltainen talouspolitiikka tuntuu mahdottomalta. Tuskin puhdas porvarihallituskaan toteuttaisi täysin edellä mainittua vaihtoehtoa. Kokoomuksella on pakkomielle harjoittaa tiukkaa menokuria taantumassakin, vaikka sen aika on vasta vahvassa noususuhdanteessa, mikä nykypolitiikan valossa näyttää kaukaiselta tavoitteelta.
 
Edeltävistä kahdesta lähestymistavasta varoittavina esimerkkeinä ovat mm. Irlanti, Espanja, Iso-Britannia, Latvia ja Kreikka. Mielenkiintoisia seurattavia positiivisessa mielessä ovat Ruotsi, USA ja yllätyksenä varsinkin Japani. Näistä lisää tulevissa blogimerkinnöissäni.

 

 
Edellä kuvattu väärän ja oikean talouspolitiikan välinen ero kiteyttää tämän blogin tarkoituksen. Haluan puolueiden värittämästä talouspolitiikasta paljastaa harhakuvat ja väärät käsitykset. Vastapainona tuon esille niin käytännössä kuin teoriassa oikeiksi todettuja vaihtoehtoja, mikäli sellaisia on. Valtion ja maailmantaloudesta on usein kiva puhua kuin oman kodin taloudenpidosta: ei saa kuluttaa enempää kuin tienaa, velat on maksettava, jne. Vaikka näillä vertauksilla on sijansa kansantalouksista puhuttaessa, ovat ne usein harhaanjohtavia. Valtiontalous ei käytännössä toimi kuin yksityisen kodin talous.

Tulevissa blogimerkinnöissäni pureudun edellä kirjoitettuihin aiheisiin tarkemmin. Ehkäpä joku itseni lisäksi innostuu lukemaan kirjoituksiani ja jopa kommentoimaan niitä, jotta keskustelua ja nykytilan haastamista syntyy. Tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin kestävä talous, joka luo pohjan ihmisten hyvinvoinnille, itsensä toteuttamiselle ja onnelliselle elämälle.
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

2 kommenttia:

  1. Unknown20. helmikuuta 2013 klo 17.50

    Vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta blogilta, vaikka liberaalit toisinaan ovatkin vähän sellaisia...

    Mainitset tuossa, että Suomen oli pakko säästää 90-luvun lamassa

    Yksityiset kyllä olivat saavuttaneet velkasaturaation, mutta Suomen valtiolla oli tuolloin vielä oma valuutta ja oma keskuspankki. Eikö Suomen valtio olisi keskuspankin avulla voinut elvyttää taloutta (tietysti ensin kikkaillen siten, että keskuspankki antaa rahaa liikepankille, joka antaa rahat edelleen valtiolle, jolta se saa velkakirjoja, jotka se antaa vakuudeksi keskuspankille.) Tällä rahalla valtio olisi voinut tarjota kansalaisille niitä palveluita, joita kansalaiset olisivat halunneet - ostamalle ne tai tuottamalla ne itse. Näin olisimme saanet elvytettyä taloutta ja moni olisi varmast säästynyt henkilökohtaiselta konkurssilta.

    Onko sinulla ajatuksia tähän liittyen?

    VastaaPoista
  2. Kalle Vähä-Jaakkola21. helmikuuta 2013 klo 14.54

    Kiitos hyvästä huomiosta Laura. Ihmettelin hieman itsekin, kuinka olin yleistänyt 90-luvun laman hoitoa. Vuoden 1992-93 tienoilla ulkomainen lainanotto oli tukossa, mutta itse lamaan olisi pitänyt reagoida jo 1990 eri tavoin, jolloin olisi vältytty massiivisilta henkilökohtaisilta tragedioilta.

    Vahvan markan politiikalla oli laaja hyväksyntä niin Suomen pankissa kuin poliitikkojen piireissä. Jälkikäteen tiedetään sen olleen yksi suurimmista syistä laman syvyyteen. Korkoja olisi pitänyt laskea nopeasti 1990 ja tosiaan aloittaa setelipainatus eli keskuspankin lainoitus pankeille. Tällä olisi pyritty rahoittamaan niin valtiontaloutta kuin talouspoliittisin keinoin vähentää yksityisen sektorin ulkomaanvaluuttaista lainoitusta.

    Seuraavassa vaiheessa markka olisi laitettu kellumaan ja seurauksena olisi ollut markkinaehtoinen devalvaatio, mikä tässä vaiheessa ei olisi pahentanut yksityistä velkataakkaa niin paljoa kuin vuoden 1992 markan kellutus. Tämän jälkeen ulkomainen lainanotto olisi myös ollut helpompaa eikä setelipainatusta olisi enää juurikaan tarvittu.

    Laman aikana ja jälkihoidossa tehtiin mm. Yritysverotuspuolella elvyttäviä toimia, mutta setelirahoitus ja yleisesti ekspansiivinen rahapolitiikka olisi mahdollistanut enemmän elvytystä ja estänyt suuremmat konkurssiaallot.

    Setelipainatuksen johtaminen hyperinflaatioon on väärien mielikuvien tuottama myytti osaltaan. Jo nyt jenkit ovat 2008 lähtien harjoittaneet setelipainatusta ja samoin EKP pienemmässä mittakaavassa. Inflaatiohysteerikot ovat odottaneet 2009 lähtien inflaation räjähtäneen käsiin. Näin ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan. Myös tätä puolta voidaan hallita oikealla valtiontalouden politiikalla ja olisi voitu hallita myös 90- luvun lamassa. Tuolloin hienoinen kysymysmerkki olisi ollut Suomen markan pieni koko ja talouden syrjäisyys maailmantaloudessa setelipainatuksen vaikutuksista inflaatioon.

    Ps. Ymmärrän, että Suomessa sana liberaali kantaa jonkinlaista epäuskoa ainakin politiikassa 😊 Pitää myös erottaa aina talous- ja arvoliberaali toisistaan, joskin koen olevani myös jäljempää, vaikka näen keynesiläisyydellä ja valtiollakin olevan vahvan roolin nykyaikana.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)