Vuosi 2013: totuuden hetki eurokriisissä

Eurokriisissä ei ole enää pelkkä yhteisvaluutta uhattuna vaan kyse on jo paljon suuremmasta tulipalosta, joka ei kyde vaan palaa. Euroopan poliittisen johtajuuden itsepäinen tapa jatkaa vääräksi todistettua talouspolitiikkaa saavuttaa tänä vuonna vaarallisen käännekohdan. Italian vaalitulos on vasta alkua. Espanjan (26,2%) ja Kreikan (27%) järkyttävä massatyöttömyys, joka tasaiseen tahtiin yhä nousee purkautuu viime kädessä ääriliikkeiden nousulla ja yhteiskuntien romahduksella. Nuorista työttömänä on jo useampi kuin joka toinen molemmissa maissa. Muissa ongelmamaissa työttömyys jatkaa nousuaan eikä tilanne ole paljoa parempi.

Olli Rehn, David Cameron, Angela Merkel ja muut tiukan talouskurin arkkitehdit taantuneessa taloudessa ovat ajaneet itsensä nurkkaan, jossa he itsepäisesti odottavat luottamuskeijun ilmestymistä. Tutkimukset fiskaalikertoimien todellisuudesta taantuneessa taloudessa, jossa vallitsee likviditeettiansa, ovat heidän mielestään ylimääräisiä epävakauden tekijöitä eikä todisteita nykyisen talouspolitiikan virheelisyydestä. Jopa ongelmamaiden korkojen aleneminen viime vuonna johtui heidän mukaansa tiukan talouskurin politiikan onnistumisesta eikä todellisesta syystä: EKP:n setelipainatuksesta ongelmamaille.  Arvostetut ekonomistit kuten Princetonin Paul Krugman, London School of Economicsin Paul de Grauwe, MIT:n Simon Johnson ja Israelin keskuspankin pääjohtaja (myös MIT:n entinen professori) Stanley Fischer ovat heille yhdentekeviä.

Mikä ei ole yhdentekevää eurooppalaisille äänestäjille, on paheneva talouden tila. Valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvaa yhä. Komission ja euromaiden talousennusteet alittuvat jatkuvasti. Näin tulee tapahtumaan myös tänä vuonna. Massatyöttömyys lisääntyy ja sosiaaliset ongelmat kasvavat. Mikäli nykypolitiikan ajajat eivät käännä talouspolitiikan suuntaa (ja myönnä näin virheitään), on edessä vakava poliittinen epävakaus ja ääriliikkeiden esiin nousu. Silloin on uhattuna eurooppalaisen yhteistyön lisäksi kansallinen ja kansainvälinen rauha.

Setelipainatus ja kaamea hyperinflaatiopeikko

·         Hyperinflaation myytti

·         Jenkkien ja euroalueen setelipainatus

·         Kvantiteettiteoria ja kehittyvät taloudet

Yksi suurimmista rahapolitiikan myyteistä on keskuspankkien setelipainatuksen vaikutus inflaatioon. Jenkit ovat 2008 lopusta lähtien tähän päivään mennessä kasvattaneet keskuspankin rahaperustaa (monetary base) 3,5-kertaiseksi (lisäystä noin 2000 miljardia dollaria) ja euroalueella EKP vastaavasti melkein kaksinkertaiseksi (lisäystä reilut 700 ja 2012 huipulla vajaa 900 miljardia euroa). Käytännössä tämä on sitä pelättyä setelipainatusta, mistä alusta lähtien on peloteltu milloin 70-luvun tai jopa Zimbabwen hyperinflaatiolla.

Kuva 1 USA:n keskuspankin rahaperustan kasvu. Lähde: FRED.

 

Kuva 2 EKP:n rahaperustan kehitys miljoonissa euroissa. Lähde: ECB.

Kuten alla olevista kuvista käy ilmi, niin jenkkilässä kuin euroalueella näin ei ole käynyt eikä merkkejä inflaation äkillisestä noususta ole. Rahamäärän, mihin rahaperusta vahvasti vaikuttaa, kasvu kasvattaa inflaatiota, mutta masentuneissa kehittyneissä talouksissa hyvin vähän. Dollari- ja eurotalouksissahan oli selkeä deflaatiovaara taantuman iskiessä, milloin lisäinflaatio ei ole lainkaan huono juttu -puhumattakaan likviditeettiansasta.

Kuva 3 USA:n inflaatiokehitys 2008 alusta 2013 alkuun. Lähde: TradingEconomics.

 

Kuva 4 Euroalueen inflaatio 2008 alusta 2013 alkuun. Lähde: Trading Economics.

Taloushistorian väärin muistaminen on kumma juttu. Hyperinflaatioita on ilmennyt viimeisen sadan vuoden aikana useampaan otteeseen, mutta linkki ekspansiiviseen rahapolitiikkaan on hyvin heikko tai olematon kyseisissä tapauksissa. Yleensä hinnat ovat nousseet roimasti jonkinlaisen tarjontashokin kautta. 70-luvulla kyse oli öljystä ja Zimbabwessa maataloustuotannon romahtamisesta. Tarjontashokista aiheutuva hintojen nousu luo paineita palkkojen korottamiseen, mistä syntyy helposti itseään toistava kierre ja syntyy hyperinflaatio.

Monetaristien vaalima kvantiteettiteoria, jonka mukaan rahamäärän kasvusta seuraa suoraan inflaation nousu ei nykytutkimuksen mukaan pidä kehittyneissä talouksissa paikkaansa. Kehittyvissä talouksissa tilanne on eri, missä tarjousshokit voivat syntyä helpostikin esimerkiksi kuivuuden, sotien ja poliittisen epävakauden seurauksena.

Eiköhän jatketa vielä setelipainatusta euroalueella ja lopeteta tiukka kansallinen rangaistuspolitiikka, kunnes talous saadaan kriisimaissa nousuun. Näin säästytään järjettömiltä ihmistragedioilta ja poliittiselta radikalisoitumiselta. Kun inflaatiopeikko alkaa nostaa päätään ja taloudet tervehtyä, on aika laittaa setelihanat kiinni ja nostaa korkoja.

Eurokriisin oikea lääke

·         Rangaistuspolitiikan lopettaminen

·         Ekspansiivinen rahapolitiikka

·         Mahdolliset haittavaikutukset

Aikaisemmassa blogimerkinnässäni kerroin eurokriisin syistä, väärästä poliittisesta diagnoosista ja sen mukaisesti tilannetta pahentavasta tiukasta talouskurista, jota euroalueella sovelletaan tällä hetkellä (kuten lähes kaikissa kehittyneissä talouksissa). Tiukan talouskurin myrkyllisyydestä voi lukea lisää vaikkapa Harvardin professorin Jeffrey Frankelin tai Princetonin professorin ja Nobel-palkitun Paul Krugmanin kirjoituksista. Nyt lopulta niin sanotusti oikeista ratkaisuista, joita ekonomistit ovat esittäneet jo pidemmän aikaa.

Yleisesti lääke eurokriisiin on yksinkertainen: talouskurin höllentäminen ja talouskasvua tukeva menojen lisääminen yhdistettynä veronalennuksiin. Tavoitteena on ongelmamaiden vaihtotaseiden ylijäämä ja Euroopan sisämarkkinoiden kysynnän vahvistaminen samalla. Näin saadaan varsinkin ongelmamaihin lisää työllisyyttä, investointeja ja mahdollisuutta edes selvitä nykyisistä veloista ja jokapäiväisestä elämisestä. Edeltävällä ratkaisulla on selvästi markkinoiden tuki, mistä esimerkkinä Irlannin viimeaikainen korkokehitys ja vakaat näkymät luottoluokittajien silmissä.

Kuva 1 Irlannin kymmenen vuoden valtion obligaatioiden markkinakorkojen kehitys viimeisen vuoden aikana. Lähde: Trading Economics.

Ratkaisut käytännössä vaativat EKP:n, Euroopan komission ja euroryhmän yhteistyötä. EKP:n pitää harjoittaa ekspansiivisempaa rahapolitiikkaa, jotta ongelmamaiden on mahdollista luopua yhä syvemmälle suohon vievästä rangaistuspolitiikasta. Mallia ja markkinoiden hyväksyntää tähän voi katsoa Japanista.

EKP:n pitää lainoittaa ongelmamaita avokätisemmin ja vaihtaa ulkomaisessa valuutassa olevia lainoja euromääräisiin lainoihin. Näin euron arvoa suhteessa muihin valuuttoihin saadaan alennettua hyvin nopeastikin ja euroalueen kilpailukykyä parannettua roimasti. Japanissa uuden hallituksen syksyinen ilmoitus vastaavista toimista ennen niiden varsinaista toimeenpanoa laski jenin arvoa kolmessa kuukaudessa yli 20 prosenttia suhteessa euroon. Myönnettäköön, että deflaation kanssa painineen Japanin on helpompi toteuttaa ekspansiivista rahapolitiikkaa kuin euroalueen. Inflaatiopeikosta lisää jäljempänä.

Kuva 2 Jenin arvon kehitys suhteessa euroon viimeisen kolmen kuukauden aikana (kuvio näyttää, kuinka monta jeniä vastaa yhtä euroa). Lähde: Kauppalehti.

Valuuttasotahysteerikoille kuten Olli Rehn mainittakoon, että ekspansiivinen rahapolitiikka ei ole niin sanotusti likainen keino alentaa valuutan arvoa, toisin kuin devalvointi tai aggressiivinen kilpailevan valuutan lainapaperien ostaminen, mitä Kiina on käyttänyt dollaria vastaan.

Seuraava vaihe on ongelmamaiden lainojen uudelleen neuvotteleminen kuten Irlannin ja EKP:n välillä. Tämän jälkeen ylimääräisillä EKP:n lainatukipaketeilla mahdollistetaan talouskasvua tukeva talouspolitiikka ongelmamaissa. Maiden rakenteelliset ongelmat vaihtelevat toisistaan, mutta kyseeseen tulisi seuraavan kaltaisia ratkaisuja: valtion infrastruktuuri-, koulutus- ja tuotekehityssijoitukset; korruption kitkeminen (Italia) ja veronkannon tehostaminen; kotimaisen ostovoiman turvaaminen veronalennuksilla ja maltillisilla palkankorotuksilla; yritysverotuksen alentaminen sekä yksinkertaistaminen.

Saksalla, Suomella ja muilla paremmin menevillä mailla pitäisi vaihtotaseet pitää kurissa niin, että hyväksytään lievä alijäämä muutamaksi vuodeksi ja pyritään vahvistamaan enemmän kotimaista kysyntää. Toisin sanoen ei pelätä palkankorotuksia ja toteutetaan ansiotuloveron alennuksia. Samalla voidaan myös toteuttaa yritysverotuksen alentamista ainakin maltillisesti, jotta palkankorotukset eivät liiaksi murenna kilpailukykyä. Varsinkin palvelusektoria pitäisi vahvistaa kyseisissä maissa esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla tai muilla verokannustimilla. Työttömyysturvan joustot ovat tärkeitä täystyöllisyyteen pyrittäessä. Myös pitkäaikaiset infra-, koulutus- ja tuotekehitysmenojen lisäämiset eli keynesiläinen elvyttäminen on tärkeää paremmin menevissä euromaissa.

Japanin raha- ja fiskaalipolitiikkaa seurataan varmasti tarkkaan Euroopassa ja ympäri kehittyneitä talouksia. Samoin Irlannin lainakorkojen muutokset on pistetty merkille ja yleistä tiukan talouskurin epäonnistumista ei voi sivuuttaa. Suomella olisi jälleen mahdollista toimia suunnannäyttäjänä, mutta tuskin onnistuu talouskuritusta johtavan Saksan varjossa ja nykyisellä hallituspohjalla.

Mitä riskejä eli mahdollisia haittavaikutuksia edellä mainittuihin lääkkeisiin liittyy?

Seitsemänkymmentäluvun stagflaation pelossa ekspansiivista rahapolitiikkaa kohtaan vallitsee vahvoja ennakkoluuloja. Tuolloin kyseinen tilanne johtui enemmänkin huonosta fiskaalipolitiikasta ja öljykriisin aiheuttamasta häiriöstä kuin jatkuvasta ekspansiivisesta rahapolitiikasta (joskin jälleen esimerkiksi jenkkien vuoden 1972 rahapolitiikan löysentäminen oli vääräaikaista).

Kuva 3 USA:n valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen. Harmaat alueet ilmaiset talouden taantumia. Kuvastaa huomaa, kuinka nousukausien aikana valtionvelka on kasvanut nopeasti lukuun ottamatta Clintonin valtakautta, jolloin jopa toteutettiin keynesiläistä talouspolitiikkaa nousukaudella (veronkorotuksia ja menokuria). Lähde: Federal Reserve Economic Data.

Todellisuudessa inflaatio ei räjähdä yllättäen käsiin ekspansiivisen rahapolitiikan takia, mutta nousee varmasti jollakin aikavälillä. Euroalueen on hyväksyttävä mahdollinen 3-5% inflaation taso 4-6 tulevaksi vuodeksi. Samalla on kuitenkin yhtälailla mahdollista harjoittaa talouskasvua tukevaa fiskaalipolitiikkaa ja saada kilpailukykyetua alentuneesta eurosta. Lisäksi ongelmamaiden velkojen muuttuessa EKP:n ostojen kautta enemmän europohjaiseksi on inflaatio myös velallisen ystävä. Toisin sanoen ongelmamaiden lainat suhteessa bruttokansantuotteeseen pienenisivät nopeammin. Markkinat tukisivat tätä politiikkaa varmasti, koska näkisivät tien ulos tämän hetkisestä epävarmuudesta. Mitä inflaation kurissa pitämiseen tulee, EKP voi aina nostaa korkoja hallitakseen sitä.

Suurimpana riskinä on liian aikainen koron nosto ja elvyttävän talouspolitiikan lopettaminen. EKP:ltä tarvittavat lainasummat seuraavan viiden vuoden aikana liikkuvat 1000-2000 miljardin välillä, joten kylmiä päitä kaivataan. Suomen porvarihallitus aloitti finanssikriisin alussa hyvin elvyttämisellä, mutta kantti ei kestänyt. Elvytys jäi liian vähäiseksi ja lyhytaikaiseksi. Nykyhallituksen aikana fiskaalipolitiikka sortui täysin. Menoleikkaukset ja veronkorotukset ovat myrkkyä taantumassa. Japani toimii myös tässä esimerkkinä,mutta tällä kertaa varoittavana sellaisena. Vastaavia toimia kokeiltiin Japanissa 1990-luvulla useampaan otteeseen, mutta aina toimet lopetettiin liian varhain ja palattiin vanhaan. Sama koettiin elvytyksen kanssa 1930-luvun jenkeissä. Suuresta lamasta (Great Depression) noustiin vahvalla elvytyksellä, mutta liian aikainen elvytyksen lopettaminen oli syöstä Amerikan talouden uudelleen taantumaan vuonna 1936. Rapakon takana oltiin tuolloin fiksuja ja korjattiin tilanne nopeasti uudella elvytyspaketilla.

Elvytyksen toinen suuri poliittinen vaara on sen mahdollinen pysyvyys ja tällöin vääräaikaisuus. Mikäli elvytyksestä ei noususuhdanteen vahvistuttua luovuta ja mahdollisia verotukia sekä -vähennyksiä poisteta, rapautuvat talouden rakenteet luovat pohjaa syvälle lamalle seuraavassa taantumassa. Nousukausi on aika tiukalle talouskurille, jotta valtion velkaa lyhennetään ja mahdollistetaan elvyttävät toimet seuraavassa taantumassa.

Lisäksi on varmistettava, että ongelmamaat tekevät oikeanlaista fiskaalipolitiikkaa talouskuria höllennettäessä. EKP:n ja Euroopan komission kanssa on sovittava jollakin tasolla näiden uusien ”tukipakettien” suhteen, mutta ongelmamaille on jätettävä tarpeeksi vapautta itse muotoilla poliittisesti hyväksyttäviä talouspoliittisia uudistuksia. Näin vältytään ylimääräisiltä kotimaisilta häiriöiltä kuten lakoilta, poliittisen järjestelmän epävakaudelta ja yhteiskunnallisen luottamuksen täydelliseltä murenemiselta.

Käytännössä edellä kirjoitettu tarkoittaa nykyistä vahvempaa yhteistä talouspolitiikkaa euroalueella ja vahvaa Euroopan aluepolitiikkaa. Vastaavalla aluepolitiikalla on Suomessakin ollut lieveilmiöistä huolimatta merkittävä osa kansallisvaurauden luomisessa. Asetelma on kuin usein Suomessa puhuttu suuret kaupungit vastaan maaseutu-ajattelu. Nyt mittakaava on vain Eurooppatasolla.

Poliitikkojen yksi suurimmista tehtävistä on toimia ekonomistien ja kansalaisten välisenä tulkkina. Vaikeat asiat on voitava kertoa selkeästi kansalaisille ja tarvittaessa käyttää sitä kuuluisaa poliittista johtajuutta silläkin uhalla, että äänestäjät viittaavat tulevissa vaaleissa päättäjillensä kintaalla. Euroopan unionin ja euroalueen rauhan, yhdenvertaisuuden ja vaurauden hanke on nyt kyseisien päättäjien käsissä. Varsinkin Kreikan kohdalla mitataan eurooppalainen solidaarisuus. Toisaalta Kreikan irtautuminen eurosta pakottaisi EKP:n ekspansiiviseen rahapolitiikkaan. Muutoin muiden ongelmamaiden markkinakorot räjähtäisivät käsiin.

Ehkä suurimpana positiivisena asiana on Obaman voitto jenkkien presidentinvaaleissa. Mikäli republikaanit ja Romney olisivat voittaneet, olisi luvassa ollut rapakon takana massiivisia menoleikkauksia ja järjettömiä veronalennuksia. Nyt edessämme olisi dollaripommi, joka realisoituisi pahimmillaan amerikkalaisen Suuren laman sijaan Suurena maailman lamana (Great Global Depression).

Sipilän menosääntö ja nelosolut

·         Keskustan menosäännön vaikutukset

·         Julkisen talouden tuottavuus

·         Pääomarahaston perustaminen yritysten tueksi

Tässä on vielä muutama sana ajankohtaisista asioista ennen euroasiaa. Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä piti oppositiopuolueen äänellä linjapuheen Suomen taloudesta viikko sitten Helsingissä. Puhe oli virkistävää vaihtelua puolueiden viimeaikaisiin talouslöpinöihin nähden. Puhe käytti jenkkilässä trendikästä kymmenen vuoden aikajanaa valtiontalouden tarkasteluun ja piti sisällään jopa hieman republikaanisia piirteitä, mutta pääosin positiivisessa mielessä. Diplomi-insinööri Sipilä esitteli joulun välipäivinä askarrelleensa politiikan kakkaran (fiksu nimi vie pilailulta parhaan terän) ja puoluejohdon suunnitteleman menosäännön valtiontalouteen.

Kertauksena Sipilän menosääntö, mikäli on mennyt ohi:

”…valtion menot voivat lisääntyä korkeintaan 60 % talouskasvun mukanaan tuomasta valtion tulojen reaalikasvusta. Tulojen kasvusta 40 % käytetään alijäämän paikkaamiseen.” -Juha Sipilä (2.2.2013)

Lisäksi menosäännössä pysyminen edellyttää Sipilän mukaan julkisen talouden tuottavuuden parantamista yhdellä prosentilla vuosittain. Hän antoi myös ymmärtää menosäännön toimivan hyvin, mikäli saavutetaan vähintään kahden prosentin vuosittainen talouskasvu (reaalinen bkt:n muutos). Talouden sakatessa, tuottavuustavoitteista jäädessä tai syvän talouskriisin uusiutuessa menosäännöstä pitäisi Sipilän mukaan poiketa.

Karkealla laskutoimituksella saan edeltävillä oletuksilla kutakuinkin Sipilän lupaaman budjettitasapainon kymmenen vuoden aikavälillä. Talouskasvu ja yhden prosentin vuosittainen tuottavuuden kasvu julkisella puolella eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Mielestäni valtiontalouden hoidon pitäisi olla ennakoivaa ja tarvittaessa nopeastikin sopeutuvaa. Sopeutuvalla en tarkoita nykyistä tiukan talouskurin aikaa eli verojen korotuksia ja menojen leikkauksia. Siksi Sipilän ehdottama pysyväisluontoinen sääntö ei sinänsä ensiajatuksena lämmitä, mutta ehkä se on enemmän poliittista realismia ja oma näkemykseni vain utopiaa.

John Maynard Keynes kirjoitti jo vuonna 1937 yhä avoimessa markkinataloudessa toimivan säännön: ”Nousukausi, ei lama, on oikea aikatiukalle talouskurille valtiontaloudessa”. Siinä mielessä menosääntö sopii talouspolitiikan työkaluksi nousukaudella. Taantumassa ja pahimmillaan lamassa se olisi myrkkyä. Ihannetilanteessa nousukauden säästöillä mahdollistetaan julkisen talouden kasvattaminen taantumassa, jotta valtiontalous saadaan uuteen nousuun eikä massatyöttömyyttä synny. Oikean suuntaista ehdotusta Sipilältä, joskin oikeampi aika menosäännölle on lähempänä kolmen tai neljän prosentin talouskasvua kuin kahta.

Julkinen talous tarvitsee kipeästi tuottavuuden parannusta kuten alla oleva kuva osoittaa. Ennen kuin ristiinnaulitsette julkista taloudenpitoa, ei kuva tarkoita suoraan sitä, että julkinen tuotanto olisi täysin surkeaa. Esimerkiksi yksityisen sektorin selkeästi kovempi tuottavuuden kasvu on osaltaan nostanut myös julkisen puolen palkkoja ja vaikuttanut näin ollen negatiivisesti julkisen puolen tuottavuuteen.

Kuva 1 Julkisen hallinnon ja koko kansantalouden tuottavuuden kehitys. Tilanne on hieman parantunut julkisella puolella 2007-2011, jolloin tuottavuus parani. Kuvaaja kertoo kuitenkin ikävää tarinaa varsinkin kuntapuolella. Lähde: Tilastokeskus.

 

Sipilän puheessa oli muitakin kannatettavia ajatuksia kuten työurien pidentäminen niin alku-, keski- kuin loppupäässä (ei sikäli uutta), yrittäjyyttä tukevan pääomarahaston perustaminen ja hienosti sanottuna vastuunoton lisäämistä toimeliaisuuspaketilla.

Varsinkin Sipilän esittämää pääomarahastoa tarvitaan Suomen kaltaisessa taantumasta hitaasti toipuvassa maassa. Suomi on kansantaloudellisesti jonkin asteisessa likviditeettiansassa, jolloin yritysten on vaikea saada yksityiseltä puolelta rahoitusta. Tällöin valtion pitäisi astua kuvaan. En kannata yleisesti valtion suoria tukia yrityksille, mitä Sipiläkin kuvaili sanoessaan, että valtion ei pidä valita voittajia. Tapa, miten pääomarahasto toimisi, olisi tärkeää.  Joskin en nyt näkisi suurta ongelmaa, mikäli rahasto sijoittaisi etenkin vihreään talouteen ja mahdollisesti energiariippuvuutta vähentäviin yrityksiin. Tärkeintä tällaisella rahastolla olisi mielestäni kasvuyritysten ja työllisyyttä parantavien yritysten tukeminen.

Yleisellä tasolla Sipilä sanoi, että yrityksiin sijoittamisen pitää olla vähintään yhtä houkuttelevaa kuin asuntosijoittaminen. Välittömänä toimenpiteenä hän esitti luovutustappioiden vähennysoikeutta muista pääomatuloista. Poliittisesti epäsuositusta asuntolainojen korkovähennyksen edelleen rajoittamisesta hän ei maininnut mitään, mikä olisi mielestäni tarpeen myös vuokra-asuntotilanteen parantamiseksi. Joskin hän esittää hyvin ns. yleishyödyllisien vuokra-asuntojen rakennuttajien määräyksien höllentämistä, jotta markkinoille vapautuisi lisäpääomia uusiorakentamiseen.

Sipilän toimeliaisuuspakettiin sisältyy hyvänä ajatuksena työttömän mahdollisuus tienata ainakin 300 euroa kuukaudessa lyhytaikaisilla töillä ilman, että työttömyysturva heikkenee. Työttömien työntekoa koskevista joustoista on puhuttu politiikassa 90-luvun lamasta lähtien, mutta tekoja ei juuri ole ollut. Myös kotitalousvähennystä Sipilä ei ainakaan olisi rajoittamassa. Tosin aktiivinen alkoholipolitiikka ei kuulosta ihmisten vastuunottoa lisäävältä. Mielestäni nelosolut pitäisi siirtää Alkoista ruokakauppoihin. Pellervon taloustutkimuksen mukaan oluen matkustajatuonti puolittuisi, nelosolut halpenisi, kulutus siirtyisi enemmän mietoihin alkoholijuomiin ja valtion kirstuunkin kilahtaisi yli 50 miljoonaa euroa vuodessa lisää.

Ehkä nelosoluesta päästään lopulta sinne eurokriisin lääkkeeseen seuraavalla kerralla.

Cameronin talouskuri ja Irlannin korot

·          Eu:n budjettisopu

·          Brittien Cameronin talouskuri

·          Irlannin ja EKP:n sopimuksen seuraukset

Ennen eurokriisin lääkkeestä kertovaa blogimerkintää ajattelin kirjoittaa pari sanaa Eu:n budjettisovusta ja Irlannin solmimasta sopimuksesta EKP:n kanssa.

Eilen Britannian pääministeri David Cameron puhui tiukkaan sävyyn EU:n budjetista ja vaati tiukkaa menokuria. Käytännössä hän halusi siis samaa talouskuria, mitä itse on harjoittanut Briteissä vastauksena finanssikriisiin. Karvat nousivat pystyyn kuunnellessa.

Finanssikriisin seurauksena ja Obaman vaalikauden alusta asti Yhdysvaltain republikaanit ovat vaatineet tiukkaa menokuria. Todelliset intressit heillä ovat pitkälti ideologisia: vähemmän valtionhallintoa yhteiskunnassa. Cameronin aloittaessa tiukan talouskurin (austerity) Briteissä etujoukossa länsimaista republikaanit hurrasivat hänen talouspolitiikalleen ja pitivät sitä mallina myös jenkeille. Nyt pari vuotta myöhemmin tulokset ovat aivan muuta kuin odotettuja Brittien taloudessa. Talouskasvu on ollut yllätys, yllätys hidasta ja jopa negatiivista. Tiukat menoleikkaukset ja verojen korottaminen ovat talouden taantumassa vaikuttaneet talouskasvua ja lamasta toipumista hidastavana tekijänä. Kaiken sivussa jenkkien republikaaneilta on terä viety rapakon takaisesta budjettialijäämäväittelystä, millä maailmantalouden kannalta on suurempi merkitys kuin briteillä.

Kuva 1 Erot Yhdysvaltain ja Britannian taantumasta toipumisessa 2007-2012. Toisessa on sovellettu tiukkaa valtiontalouden talouskuria ja toisessa ei. Pelkkä talouskuri ei ole tietenkään ainoa vaikuttava tekijä, mutta vahvimpia tekijöitä selittämään eron. Lähde Schularick ja Taylor (kannattaa lukea).

Onneksi EU-budjetin leikkaukset eivät olleet kovia, joskin osaltaan EU-talouden toipumiseen suoraan vaikuttavia. Infra-tukia vähennettiin lähes viidennes 156 miljardista 126 miljardiin. Poliitikoille on vaikeina aikoina kummasti helpompaa leikata ensin infrasta ja vasta viimeisenä mahdollisista suorista eduista äänestäjille. Infratukia olisi päinvastoin pitänyt lisätä roimasti. Taantumassa fiskaalikerroin eli vaikutus kansantalouteen on juuri infrasijoituksissa suuri. Toisin sanoen lisää työpaikkoja, verorahoja, kulutusta, talouden dynamiikkaa ym. kansantalouteen. Tutkimus- ja tuotekehitysrahoja ei onneksi leikattu.

Sivuhuomautuksena, leikkaukset maataloustukiin pitäisi kansallisesti korvata Suomessa täysin ja itseasiassa lisätä muutenkin kotimaista tukea, jotta nyt kovassa paineessa oleva kotimainen maatalous kestää 10-15 vuotta tekohengittäen. Tulevaisuudessa Aasian ja kehittyvien maiden talous- ja väestökasvu pitävät huolen maatalouden katteista. Siihen asti tarvitaan vahvaa kansallista tukea.

Toinen mielenkiintoinen eurotalouden uutinen oli eilinen Irlannin ja EKP:n sopu tukilainojen helpotuksista. EKP päätti pidentää lainojensa maksuaikoja, jotta Irlannilla on varaa harjoittaa löysempää budjettikuria finanssikriisin jälkeisen rangaistuspolitiikan sijaan. EKP:ssäkin on huomattu IMF:n tutkimukset ja tukipaketteihin liittyvän tiukan talouskurin seuraukset taantumasta toipumisessa. Sopu oli vielä riittämätöntä Irlannin tulevaisuuden kannalta, mutta alku jokatapauksessa.

Lisähuomiona neljännes (16,5 mrd euroa) brittien pankkituesta Royal Bank of Scotlandille ja Lloyds Banking Groupille valui Irlannin pankeille ja täten Irlannin talouteen. Tuskin Cameronia ilahduttava uutinen.

Markkinat reagoivat heti EKP:n kanssa solmittuun sopuun. Irlannin valtionlainojen korot putosivat merkittävästi. Vaihtotaseen alijäämäkin on Irlannissa kääntynyt jo pari vuotta plussalle, mitä irlantilaiset ylivelkaantuneet kotitaloudet kipeästi tarvitsevat. Toipumista Irlannissa on vauhdittanut 12,5 prosentin yritysverokanta, minkä seurauksena etenkin lääkefirmat ovat investoineet Guinnesin kotimaahan. Kotitaloudet painivat kuitenkin yhä alentuneiden tulojen kanssa. Myös ulkomaisten yritysten suuri ja kasvava painoarvo Irlannin kansantaloudessa luo riskialttiutta uusille markkinahäiriöille (tai esim. lääkepatenttien rauetessa). Irlannin tilanteesta lisää toisella kertaa.

Eurolääkkeenä elohopeaa oirehtiville jäsenmaille

·         eurokriisin väärä diagnoosi

·         yhteisvaluutan kilpailukykyansa

·         vaihtotaseiden epätasapaino euroalueella

Finanssikriisin alkaessa yskähti kunnolla usean euromaan kansantalous. Irlannin lisäksi monen Etelä-Euroopan maan valtiontalouden alijäämät räjähtivät käsiin. Kyseisistä maista monella oli jo ennen finanssikriisiä huomattava velkataakka kannettavanaan. Johtavat poliitikot Keski-Euroopassa ja Suomessa tekivät ilmeisen diagnoosin: ongelma ei ole itse eurossa vaan surkeassa valtiontalouden hoidossa, jota on jatkunut jo pidempään. Ongelmamaiden valtionlainojen korkojen nousun tulkittiin tukevan tätä tulkintaa. Lääke oli diagnoosin tekijöille selvä: tiukka talouskuri, joka sisältää kovia veronkorotuksia ja menoleikkauksia. Etelä-Euroopan on omaksuttava tiukka luterilainen työmoraali ja kestettävä vuosikymmenen tai jopa sukupolven ajan tiukkoja aikoja.

Ongelmana vain on väärä diagnoosi ja lääke sen mukaisesti kuin entisaikojen elohopeaa. Kun oireet pahenevat määrätään lisää elohopeaa, mikä vain pahentaa oireita ja lopulta tappaa potilaan. Toisin sanoen, mikäli poliittinen johto ei tunnusta paasikivimäisesti tosiasioita, on edessä euroalueen hajoaminen. Sitä ennen ja sen jälkeen nähdään massoittain henkilökohtaisia tragedioita: työttömyyttä, itsemurhia, henkistä pahoinvointia, terveysongelmia ja kasvavaa rikollisuutta. Mitä nopeammin nykyisen talouspolitiikan kurssi käännetään, sitä pienemmäksi vahingot jäävät.

Euron kriisi valettiin jo yhteistä valuutta-aluetta muodostettaessa. Perustamisvaiheessa kirjattiin ylös huoli vaihtotaseiden epätasapainosta euroalueen sisällä ja siihen liittyvistä riskeistä. Tämä nähtiin ongelmana, joka pitää ratkaista, jotta euro yhteisvaluuttana toimisi. Arvatkaapa ratkaistiinko tämä ongelma poliittisesti ja rakenteellisesti missään vaiheessa.

Ajatellaan, että euroa ei olisi ja Saksalla olisi yhä markkansa ja Espanjalla pesetansa. Saksalla on ollut 2000-luvulla vahva vaihtotaseen ylijäämä eli vienti on ollut tuontia huomattavasti suurempi. Tämä olisi johtanut Saksan markan vahvistumiseen ja näin ollen kilpailukyvyn luontaiseen heikkenemiseen. Espanjalla on vastaavalla ajalla ollut selkeä vaihtotaseen alijäämä, jolloin Espanjan valuutta olisi heikentynyt suhteessa Saksan markkaan ja näin ollen Espanjan kilpailukyky olisi luontaisesti vahvistunut. Lisäksi mailla olisi ollut mahdollista käyttää itsenäisesti rahapoliittisia keinoja tarpeen vaatiessa kuten devalvaatiota ja keskuspankin lainanantoa.

Kuva 1 Euromaiden keskimääräiset vaihtotaseet ennen finanssikriisiä. Punaisella ns. ongelmamaat. Slovenia liittyi euroon 2007 ja Viro sekä Slovakia myöhemmin. Alijäämäisistä vaihtotaseista huolimatta euro vaikutti näiden kilpailukyvyn huomattavasti lyhyemmän ajan. Lähde: OECD Factbook.

Eurossa Espanja ja Saksa ovat kiinni samassa valuutassa ja samalla arvostuksella muihin valuuttoihin nähden huolimatta vaihtotaseiden eroista. Merkityksellinen euron arvoon nähden on koko euroalueen yhteinen vaihtotase. Toisin sanoen nykyisellään euro on liian vahva Espanjalle ja muille euron ongelmakansantalouksille, mutta liian heikko Saksalle ja muille paremman vaihtotaseen ylläpitäneille euromaille. Samalla ennen finanssikriisin aikaista euroaikaa Keski-Eurooppaan kertyneitä pääomia virtasi ongelmamaihin, mikä nosti palkkoja ja yleisesti hintatasoa kyseisissä maissa. Tämä heikensi entisestään ongelmamaiden kilpailukykyä. Vaihtotaseen alijäämät vauhdittivat ongelmamaiden inflaatioita, jotka olivat ylijäämävaltioita huomattavasti korkeampia euroaikana ennen finanssikriisiä. Samalla alijäämät velkaannuttivat kyseisiä kansantalouksia reippaasti, mikä ilmeni varsinkin yksityisen sektorin ja kotitalouksien velkaantumisena.

Mitä ongelmamaiden huonoon fiskaalipolitiikkaan (valtiontalouden hoitamiseen) tulee, niin kyllä parantamisen varaa olisi ollut ja osalla paljonkin. Samaa voidaan kuitenkin sanoa monesta muustakin euromaasta Saksa mukaan lukien kuten alla olevasta kuvasta käy ilmi. Espanjallahan oli keskimäärin ylijäämäinen valtion budjetti euroaikana ennen finanssikriisiä.

 

Kuva 2 Euromaiden keskimääräiset budjetti ali- ja ylijäämät 1999-2007. Lähde: IMF WEOdatabase.

Myös holtitonta menojen kasvua ja kallista yleiseurooppalaista hyvinvointivaltioajattelua on pidetty eurokriisin syynä. Kuten alla oleva kuvasta käy ilmi, ei tämäkään käytännössä selitä eroja ongelmamaiden ja paremmin pärjäävien maiden välillä.

 

Kuva 3 Euromaiden sosiaalimenojen suhde bruttokansantuotteeseen vuonna 2007. Lähde: IMF WEO database.

Ekonomistien on perustamisvaiheesta lähtien ollut vaikea nähdä yhteisen valuutan toimivan ilman yhteistä fiskaalipolitiikkaa (verotus, tulonjako yms.). Edellä todettu vaihtotaseiden epätasapaino yhteisvaluutta-alueen sisällä ei täysin selitä kaikkia euromaiden ongelmia, mutta on tärkeimpiä tekijöitä eurokriisissä. Tästä ongelmasta ovat ekonomistit olleet tietoisia euron perustamisesta lähtien.

On hämmästyttävää kuinka johtavat euromaiden poliitikot voivat yhä syöttää elohopeaa ongelmamaiden kurkusta alas ja samalla ampua itseään jalkaan. Mitä pidemmälle nykyistä rangaistuspolitiikkaa viedään, sitä kitkerämmäksi muuttuu varsinainen lääkekin. Oikeasta hoito-ohjeesta lisää seuraavassa blogimerkinnässäni.